Talvinen kaurispassi.

Aamuisesta kitukasvuisen männyn alla istuskelusta ei ole kulunut kuin muutama päivä. Kauris passista, joka jätti metsästäjään muutakin kuin muistijäljen. Aamuinen reilu kaksituntinen värjöttelu ase kourassa -25 asteisessa pakkasilmassa sai nimittäin aikaan sen, että molemmista akkavarpaista kuoriutui nahka sittemmin pois.
  Pohjimmiltaan Suomalaisessa sisussahan on kysymys periksiantamattomuudesta ja tarmokkuudesta. Varsinaisesta järjenkäytöstähän siinä ei ole kysymys, joka päätee kohdallani oikeen hyvin. Minun onnekseni säätiedotukset ovat tällä kertaa suotuisia ja lupaavat pakkasen nyt jäävän -15 asteen tietämille, jolloin kunnon kerrospukeutumisella pärjää istua paikallaan jo pidemmänkin aikaa.
Aloitan jo aamuisen mielikuvaharjoituksen ja pakkaan reppuuni vain olennaisimmat tavarat, joita uskon tarvitsevani. Lumitilanne tänä talvena täällä kaakossa on aivan posketon. Metsätieltä jos jalan yrittää siirtymää pellon puolelle, voi upota kainaloita myöden pakkaslumeen, joka on tupruttanut rajaojan osaksi tasaista lumikerrostumaa.
Kello on hieman yli seitsemän aamulla. Auringonnousun ensimmäiset kajastukset saapuvat tunnin kuluessa, sitä ennen on asetuttava puun juurelle. Rinkka selässä taitan matkaa samalla ihaillen, kuinka ulos hengittäessä kosteus muuttuu höyryksi otsavaloni valokeilassa ja kuinka Harmonisen hiljaisuuden rikkoo ainoastaan pakkaslumen narina. Olisiko tämä se aamu kun Tapio suo palan omistaan? Lasken repun vierelleni ja asettelen porontaljan puunjuurelle jonka päälle käyn istumaan.
Ensihetkistä alkaen huomaan miten vaikea minun on löytää asentoa, jossa olisi hyvä olla, tai saatikka ampua. Kellokin on jo liki kahdeksan ja aurinko tekee kovaa vauhtia nousuaan. eikä ole enää kuin reilu puolisen tuntia siihen hetkeen, jolloin havaintoeni perusteella pitäisi  kauriiden saapua peltoaukealle syömään. Vieläkö tässä tosiaan joutuu paikkaa vaihtamaan? Pellon poikki hakkuuaukon reunaan ei olisi kuin sata metriä, mutta ilman metsäsuksia tuokin matka tuntuu enemmänkin kaukaiselta haavelta, kuin toteutettavissa olevalta suunnitelmalta.
Nyt mennään jo aistien varassa. Mukaan lähtee enään pyssy, isäni 308 tikka. Reppu jääköön tähän. Ensiaskelista alkaen pohruan lumessa lähes haaroja myöden. Hiki piirtyy otsalle ja valuu nenänpäätä myöden alas. Nyt ei enää pakkanen kangista. Kuin Suomenajokoiralla, niin nytkin huomaa, että on miehellä ajopäällä. Ensimmäisen kuuseen juurella hypähdän jalat yhdessä tampatakseni itselleni poteroa. Lumi on niin höttöä, että uppoan lähes vyötäröä myöden lumeen. Tämä saa kelvata passiksi tänään. Jospa luulevat minuakin kuuseksi, kunhan vain paikalla olen. Pimeän turvin ei tätä siirtymää enää tehty. On aivan valoisaa ja olen ollut liimattuna paikoilleen sen verran pitkään, että epätoivo alkaa ilmoittelemaan itsestään. Ennenkuin lopullisesti luovutan, niin nojaan vielä varovasti taaksepäin, niin että näen kuusen takaa paljastuvan pellon. Ei hemmetti! Näen Kaurispukin, jota seuraa naaras. Etenevät suoraan peltoaukealle johon minulla on lähes esteetön näkymä. Ilmeisesti syksyn puinneissa tukkiintunut puimuri, joka on tyhjätty pellolle, on houkutellut kauriita syömään koko talven. En tiedä johtuuko tämä adrealiinista vai mistä mutta kehoni alkaa täristä vimmatun lailla juurikun katson kauriita ensimmäisen kerran kiikarin lävitse. Aikaa tuntuu olevan riittämiin ja pystyn ottamaan hyvän tuen kuusen rungostakin. Kauris pari on täysin tietämätön läsnäolostani, se on tullut jo selväksi. Korkeasta sykkeestä huolimatta, keho vihdoin lopettaa holtittoman tärinän. Ainoastaan epävarmuus estää minua puristamasta liipasimesta. Mieltäni huolettaa pukin poistaminen ja lauman mahdollinen hajoaminen. Toisaalta yhtälailla huolissaan olen naaraasta. Olinhan tehnyt jo monesti ennen havaintoja vähintään viiden laumasta. Onko metsässä vielä jotain, vai onko tässä nyt kaikki? Saatanko viedä vasoilta emän hätäilylläni?
Näen silmäkulmallani liikettä metsän suunnasta ja helpotus valtaa mieleni. Emä ja kolme vasaa perässä. Juuri tuona hetkenä tunnen kiitollisuutta sitä kohtaan, etten tehnyt mitään hätäisiä päätöksiä. Teen tietoisen valinnan ja asetan tähtäimen ristikon viimeisenä askeltavan päälle. Tuntuvat tulevan hyvällä vauhdilla ja päätän etten koita ampua liikkeeseen. Matka alkaa käymään vähiin puimurin tukos kasalle, jossa ensimmäisenä saapunut pukki ja täysikasvuinen naaras on ruokailut jo pitkän tovin. Odotan. Viime hetkellä ennen kasalle saapumista viimeinen pysähtyy. Hiljaisuuden rikkoo tikan pamahdus, ja kuin salaman iskusta lauma loittoaa, ja hetken jo epäilen osuinko yhtään mihinkään.
Lauma karkaa metsään ja nousen kuusen juuresta viereisen kiven päälle katsomaan. Metsälle ei lähdetä koskaan ottamaan, vaan saamaan. Tällä kertaa Onni oli puolellani ja näen että siellä se on. Ase selkään ja pohruamaan. Hengästyneenä ja selkä märkänä saavun vasan viereen. Otan hatun hetkeksi päästäni ja näin haluan osoittaa kunnioitukseni saalistani kohtaan. En voi kun ihmetellä kuinka kaunis tuo eläin voikaan olla. Tässä vaiheessa kipeät varpaani eivät enää häirinneet. Sisukkuuteni oli viimein nähtävästi pantu merkille. Tänään Tapio todellakin soi minulle palan omistaan.

Blogini etusivulle pääset tästä.